Kirja-arvostelu: Sinuhe egyptiläinen

Monta tarinaa yksissä kansissa 

“Sinuhe, veljeni, kenties tulee päivä, jona ihminen näkee ihmisen veljekseen tappamatta häntä.” 

Sinuhe egyptiläinen on Mika Waltarin pääteos, joka ilmestyi 1945. Teoksessa kirjan päähenkilö Sinuhe kertoo omasta elämästään. 

Waltarin tapa kirjoittaa on mielenkiintoinen, ja ihastuin siihen lukiessani Sinuhea. Teoksen teksti on pitkistä virkerakenteista huolimatta selkeää, ja mielestäni nämä pitkät virkkeet sopivat teoksen tyyliin loistavasti. Teoksessa myös useat asiat toistetaan kahteen tai jopa kolmeen kertaan: “Äkkiä alkoi pieni koira ulista ja pieni koira ulisi ja itki ja sen ääni kantautui kaikkien seinien lävitse, kunnes pieni koira shakaalin lailla alkoi haukkua kuolemaa”. Tämä häiritsi minua aluksi, mutta mitä pidemmälle luin, sitä paremmin toisto alkoi sopia teoksen tyylin. Romaani on mukaansatempaava ja mielenkiintoinen historiallisuutensa vuoksi: tapahtumat tuntuvat niin todellisilta. Välillä kirjaa lukiessani minua kuitenkin ärsytti Sinuhen tietynlainen tyhmyys. Hän ei missään tilanteissa pyri ajamaan omaa etuaan, eikä välttämättä edes läheistensä etua, mikä kostautuu hänelle karusti. 

Romaani sisältää valtavasti tietoa Ekhnatonin ajan Egyptistä, faraoista, jumalista, sotaretkistä ja arkkitehtuurista. Se on kuitenkin todella pitkä, joten minulla meni teoksen lukemiseen paljon aikaa. Teos poikkeaa aiemmista lukemistani kirjoista, ja sen lukeminen innostaa minua lukemaan lisää Waltarin historiallisia romaaneja – onneksi ne löytyvät kodin kirjahyllystä. 

Lukukokemuksestani mielenkiintoisen teki myös teoksen monikerroksisuus. Romaanista ei puutu seikkailua, mutta se on myös Sinuhen kehitys- ja rakkaustarina. Teos on myös maailmankatsomuksellinen: se tutkii tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta ja niiden mahdollisuuksia maailmassa. Seikkailutarinana Sinuhe ei ehkä aivan yllä esimerkiksi Harry Pottereiden tai Taru sormusten herrasta -trilogian tasolle, mutta se on teemaltaan paljon monipuolisempi ja -kerroksellisempi.  

Waltari on kuvannut uskomattoman todentuntuisesti elämää muinaisessa Egyptissä.  Ei ihme, sillä niin kuin Ritva Haavikko teoksessaan Mika Waltari Valloittaja (WSOY, 2008) toteaakin Waltarin valmistautuneen Egypti-romaanin kirjoittamiseen lapsesta saakka. Varsinaisesti Sinuhen kirjoittamista hän pohjusti kymmenen vuotta. Kirjaa lukiessa ajattelee, että Sinuhen on täytynyt olla todellinen henkilö, ja näiden tapahtumien täytyy olla todellisia. Osittainhan näin toki onkin. Myös minä-kertojan käyttö tekee tekstistä uskottavaa. Kirjan luettuani voin Waltarin tavoin sanoa: ”Egyptissä olen elänyt, vaikka en koskaan käynyt.” (Haavikko 1998, 355). 

Maria Suopajärvi 9b,

kevät 2020