Kirja-arvostelu: Hiiriä ja ihmisiä


Enää vain ihmisiä

John Steinbeckin teos Hiiriä ja ihmisiä on ollut pitkät ajat rakastettu teos ja nyt kirja osui  minun kohdalleni. Teoksen kuvailu oli mielestäni hyvää, mutta välillä jotkut asiat tapahtuivat niin kovin hitaasti ja pitkäveteisesti, kun taas välillä jokin isompi, huipentunut kohta käytiin läpi vain lauseella tai parilla, ja sen jälkeen vain tyydyttiin kuvailemaan seurauksia jälleen hitaaseen tahtiin. Teksti myös paikoitellen sisälsi turhan paljon hokemista, kuten esimerkiksi siitä, miten “Curleylla oli hyvät kännyt”.

Teoksen juoneen kuuluu, kuinka kaksi miestä, pienikokoisempi George ja rotevampi ja voimakkaampi Lennie, jolla kuitenkin on lapsen mieli, löytävät tiensä uudelle työpaikalleen viljansäkittäjinä. Heidän haaveenaan on perustaa joskus tila keräämillään rahoilla. Tilalle he suunnittelevat hankkivansa paljon eläimiä, mukaanlukien kaneja, joita Lennie niin kovasti toivoo. Lennie rakastaa eläimiä, mutta on turhan kovakourainen niitä käsitellessään, minkä takia hiiret ovat liian pieniä lemmikeiksi. Parivaljakon menneisyyteen kuuluu, että he karkasivat Weed-nimisestä paikasta, Lennien tarrattua naista hameenhelmasta sen kuulemma näytettyä kivalta. Uudella työpaikalla George ja Lennie tutustuvat moniin uusiin kasvoihin, mutta joutuvat myös aivan uuteen ja paljon suurempaan sotkuun.

Mielestäni juoni vaikutti alussa hieman tylsältä sillä takakansikaan ei lyhyttä selostusta sisältänyt. Kuitenkin kirjan luettuani sain aivan uuden, suuremman kuvan tarinasta kuin mitä alku alkoi ymmärtää. Lopun yllättävä käänne ja huipentuma saivat minut vaikuttumaan.

Pidin myös hahmoista melko paljon sillä ne olivat mielestäni mukavan realistisia ja usein myös samaistuttavia. Erityisesti pidin Lenniestä, joka ei kyllä ollut kovin samaistuttava, mutta mielenkiintoni henkilö herätti. Myös hänen suhtautumisensa muihin kirjan hahmoihin, useimmiten avoimesti ja erityisesti teoksen loppupuolella oli myös hyvin kirjoitettu. Sekin oli mielestäni erinomaisesti kuvailtu kuinka kehitysvammainen ei aina itse huomaa eroavaisuuttaan. Myös vanhanajan rasistikortti vedettiin kirjassa muutamaan kertaan, mikä antoi jälleen lisää karua realismia.

Kokonaisuudessaan teos oli mielestäni mukiinmenevä, mikä oli suurimmalta osalta yllättävän käänteen ja hyvin haikean lopun ansiota. Itse olen kovin kiintynyt teoksiin, joissa loppu ei olekaan aina onnellinen ja saattaa myös jäädä melko avoimeksi. Tämä kirja oli melko erilainen siitä mitä yleensä luen, mutta sanoisin, että se oli taas yksi niistä yksilöistä, jotka saivat minut hieman avoimemmaksi uudelle.

Milla Kallio 8B,

syksy 2019